Maanvaiva

Muutimme taloomme kesällä 1986. Saimme villiintyneen juolaheinäisen puutarhan ja sen mukana vuohenkellon, campanula rapunculoidesin. Kun se kukki ensimmäisiä kertojaan, pidin sen liilaan vivahtavista kukista, joiden väri heleytyi vaaleanpunaisen harmaamalvikin seurassa maljakossa. Myös harmaamalvikki oli jo pihassa, kun talo hankittiin.

Kesti tovin, ennen kuin huomasin, kuinka hankala tyyppi tämä vuohenkello on. Se änkeää itsensä joka paikkaan, ruohikollekin, ja sen juuret ovat erittäin syvällä. Olen taistellut sitä vastaan siis jo yli 20 vuotta. Mutta se ei anna periksi. En minäkään. Pieni kuopaisu lapiolla vain hymyilyttää sitä. Häijysti se pysyy maassa. Kun sitä yrittää kitkeä käsin, se luovuttaa vain maanpäällisen osansa. Se tarvitsee kunnon survaisun syvälle maahan. Sillä on valkoinen juurentyvi, kuin pieni porkkana, josta lähtee spagettimaisia juuririhmoja. Kun vuohenkellon saa juurineen maasta, on kuin pitäisi sen uumeniin unohtunutta villalankavyyhtiä kädessään.

Kehystin kuvan surureunuksella, niin suivaantunut olen vuohenkelloon. Kuvan saalis on poimittu  "siirtolapuutarhastani", maatilkulta, jonne olen siirtänyt perennoja pääpenkistä ja jota en aina ehdi huoltamaan. Siellä on saanut vuohenkello rellestää.